Pirkko Arhippa: Polku pimeään

Arhipan uusimmassa on jotenkin samanlainen lähtöasetelma kuin Reginald Hillin ”Beulahin kukkuloissa”. Maalaiskylässä on kadonnut Milla-tyttö vuosikausia sitten ja nyt arvoitus nousee uudelleen esille kun seurapiirivosu Sara Harjula ilmoittaa tietävänsä, mitä oikein tapahtui. Pian tämän jälkeen Sara löydetään kuolleena ja epäily murhasta valmis.

Arvoitusta selvittämässä on Arhipan tarinoista tutut lakimies Pauliina Kivikoski ja poliisi Jyri Jokisalo. Arhippa sijoittaa dekkarinsa usein Naantaliin, mutta tällä kertaa pyöritään Sysmän kauniissa järvimaisemissa ja syrjäkylissä. Pauliinan, Saran ja Jyrin lisäksi tarinassa seikkailee toinen toistaan oudompia sysmäläisiä.

Arhippa kuljetttaa tarinaa sujuvasti teenpäin. Henkilögalleria jää kevyeksi. Jotenkin kirjasta jäi heppoinen olo - tässäkö se nyt oli? Kuitenkin loppuratkaisu teki minut surulliseksi. Huomaan saavani näppylöitä näistä lapsiin liittyvistä rikoksista, vaikka kyse onkin fiktiosta. Täytyy hetken aikaa välttää tätä asetelmaa ja valita toisenlaisia dekkareita luettavaksi.

Reijo Mäki: Mustasiipi

Minä ja Vares löysimme toisemme, kun olin äitiylomalla ensimmäistä kertaa. Olin jo hieman leipiintynyt vauvantuoksuiseen arkeen ja kaipasin jotain ihan muuta. Siippa iski käteeni jonkun Reijo Mäen Vareksen. Siinä elämäntilanteessa juuri oikea ratkaisu. Jäin koukkuun ja Vares-sarja onkin sittemmin tullut luettu lähes kokonaan.

Mustasiiivessä pahoinpidelty Vares vetäytyy nuolemaan haavojaan Mörkö-nimiseen saareen muistinmenetys kaverinaan. Vastarannan luxushuvilassa majailee salaperäinen Siru, jonka kanssa Vares kehittää romanssinpoikasen. Turusta löytyy vainaja, joka kuuluu Vareksen kirjavaan tuttavapiiriin, ja rikossoppa on valmis.

Taattua Varesta taas kerran. Juoni kulkee, Vares päihittää hölmöt ja vähän fiksummatkin konnat, vanhat kaverit kulkevat tarinassa mukana. Kielikuvat ovat yhtä hauskoja kuin ennekin. Ja se nainen ei tälläkään kertaa osoittaudu ihan  aviovaimoainekseksi.

Reginald Hill: Beulahin kukkulalla

Hill on minulle uusi lukututtavuus. Telkkarista olen joskus seurannut Yorkshiren etsiviä, mutta en ole jotenkin syttynyt. Kirjastosta mukaan tarttui kuitenkin 600-sivuinen Beulahin kukkulalla. Olen myyty. Yhdellä sanalla kuvattuna: laatudekkari.

Kirjan tarina alkaa viidentoista vuoden takaa kolmen lapsen katoamisella englantilaisessa maalaiskylässä. Sinänsä kirjan aihe onkin ahdistava; pienten lapsien äitinä lapsiin kohdistuvat epämiellyttävyydet toki kuvottavat. Hillin kuvaukset vanhempien tuskasta koskettivat. Samoin toisen päähenkilön tyttären vakava sairastuminen.

Poliisit Dalziel ja Pascoe joutuvat kinkkisen arvoituksen keskelle. Oudot kyläläiset, menneisyyden haamut ja kylän erikoinen historia tuovat oman erikoislaatuisen tunnelman kirjaan.

Kirja tempaisi mukaansa, juoni oli koukuttava ja loppuratkaisukin riittävän odottamaton.

Reginald Hill menehtyi tämän vuoden alussa. Onneksi kirjat jäävät elämään. Aion totisesti ottaa tuotannon lukulistalleni.

Rautasydän

Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydän on dekkarin ja sinkkukirjallisuuden sekasotku. Lajityyppiä on vaikea määritellä, mutta dekkarihyllystä se kirjastosta löytyi.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen, leskeksi jäänyt Sari, joka Kärmeslän kylällä tapahtuneen murhan ja murtoaalton keskellä jaksaa jahdata miehiä. Lukija arvaa todennäköisesti viimeistään sivulla viisi, kuka tulee olemaan Sarin sydämen valittu. Eikä se murhaajakaan nyt niin yllätyksellinen ollut.

Kirjaan oli putkahtanut myös ärsyttäviä epäloogisuuksia:

1) Sarin koira yritetään myrkyttää.

2) Koira viedään eläinlääkärille ja se jää yöksi sinne tarkkailtavaksi.

3) Saman illan tapahtumissa koira kuitenkin on taas mukana. (Kirjailijat kai unohtivat, että koiran piti olla lääkärissä yö tarkkailussa).

4) Seuraavana päivänä koira haetaan eläinlääkäriltä kotiin.

Ehkäpä kahden kirjoittajan tekeleessä on vaikeaa pitää muistissa, mitä viimeksi tapahtui?

Jos tälle pitäisi koularvosana, niin eipä se häävi olisi. Korkeintaan välttävä.

Vuoden johtolanka -palkinto Hiltuselle

Hauska alku tällä blogilla. Tiistaina avasin tämän ja bloggasin Pekka Hiltusesta. Ja parin päivän kuluttua hän saa samaisesta kirjastaan Vuoden johtolanka -palkinnon.


Palkinnon myöntää vuosittain Suomen dekkariseura  edellisen vuoden merkittävälle kotimaiselle dekkariteokselle. Palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. 


Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985. Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Juha Roiha,Ritva Sorvali ja Tiina Torppa (keitä sitten lie ovatkaan?). 

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Gummeruksen vuosittain jakaman Kaarlen palkinnon nappasi tänä vuonna Pekka Hiltunen. Mies on minulle uusi tuttavuus, vaikka hän on niittänyt mainetta muun muassa toimittajana Helsingin Sanomissa, Kodin Kuvalehdessä ja Imagessa. Viime vuonna julkaistu esikoiskirja, psykologinen trilleri Vilpittömästi sinun aloittaa Lontooseen sijoittuvan sarjan, jonka päähenkilöinä seikkailevat suomalaiset Lia ja Mari.


Lontooseen menneisyyttään paennut Lia osuu paikalle, kun poliisi löytää auton takakonttiin jätetyn naisen ruumiin. Lian salaperäisellä psykologiystävällä Marilla on poikkeuksillisia kykyjä; hän näkee suoraan ihmisen sisimpään. Yhdessä naiset kohtaavat raa'an rikollisuuden maailman.  

Kirja käsittelee ajankohtaisia teemoja, mm. ihmiskauppaa, itärikollisuutta ja prostitutiota. Mielenkiintoisena mausteena on naisten tapa ottaa oikeus omiin käsiinsä taistellakseen pahaa vastaan.  Tekstissä tuodaan moneen kertaan esille se, että suomalaisten naisten tielle ei kannata asettua. Mistä lie kirjailijan tähän lopputulokseen on tullut?

Mari erikoisine kykyineen jää aika lailla hämärän peittoon. Kuka tai mikä nainen oikein on? Ehkä se selviää tarinan seuraavassa osassa.

Vilpittömästi sinun juoni kantaa erinomaisesti ja pitää dekkareiden ystävän mukavasti virkeänä. Vaikka tarina sisältää melkein yliluonnollisia aineksia, se on kuitenkin ainakin minulle riittävän realistinen. 


Mielenkiinnolla odotan seuraavaa osaa.